Yhdyskuntarakenteen kehittäminen lähiajatteluun tukeutuen on siis monella tapaa perusteltua ja siihen on jopa sitouduttu kansainvälisin sopimuksin. Tästä huolimatta lähiajattelu usein sivuutetaan yhdyskuntarakennetta koskevia keskeisiä päätöksiä tehtäessä. On perusteltua väittää, että edellä kuvattujen monipuolisia toiminnallisia kokonaisuuksia muodostavien asuinalueiden, toisin ilmaistuna lähielinpiirien, kehittäminen ei ole ohjannut esimerkiksi kaupan ja julkisten palvelutoimintojen sijoittelua suomalaisissa kaupungeissa. Maankäytössä ovat painottuneet ratkaisut, jotka enneminkin lisäävät kuin vähentävät henkilöautoliikennettä ja siitä aiheutuvia ympäristöongelmia. Esimerkkeinä mainittakoon uusien automarkettikeskittymien rakentamisbuumi kaupunkikeskustojen ulkopuolelle, etäälle asutuskeskittymistä ja julkisen liikenteen kannalta ongelmallisiin paikkoihin.

Liikuntapolitiikassa ja samalla yksityisen liikuntapalvelutarjonnan kehittämisessä lähiajattelun vaikuttavuutta rajoittaa julkisten liikuntamäärärahojen sitominen suuriin liikuntalaitoksiin eli keskitettyihin liikuntapaikkapalveluihin. Etenkään kaupungeissa kattavan, helposti saavutettavan ja monipuolisia harrastusmahdollisuuksia tarjoavan lähiliikuntapaikkaverkoston rakentamiselle asuinalueille ei ole tarvittavia resursseja, koska valtaosa valtion ja kuntien liikuntabudjetista menee liikuntalaitosten perustamiseen, ylläpitämiseen ja peruskorjauksiin.

Miksi näin käy? Miksi kestämättömäksi ja esimerkiksi ilmastonmuutosta kiihdyttäväksi todettu maankäytön politiikka on edelleen vallalla? Miksi lähiajattelu ei ole vahvistunut ja saavuttanut hegemonista asemaa yhdyskuntasuunnittelussa ja maankäyttöä koskevassa päätöksenteossa? Minulle yhteiskuntatieteilijänä on ominaisinta lähestyä tätä kysymystä rakenteiden, sosiaalisten verkostojen ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden näkökulmasta. Ryhdyn jäljittämään niitä tahoja, jotka ajavat edellä esitettyjä erittäin painavasti argumentoituja muutosvaatimuksia, sekä tarkastelemaan näiden tahojen asemaa yhteiskunnallisissa hallintaverkostoissa. Tämänsuuntainen katseen kohdistaminen tekee näkyväksi ilmeisen edunvalvontavajeen. Yleisesti ottaen vallitsevalla yhdyskuntasuunnittelun trendillä on hyvin organisoituneet ja resurssoidut sekä vallan verkostoissa asemansa vakiinnuttaneet puolustajat. Tähän vahvojen edunvalvojien rintamaan verrattuna muutoksien ajajat näyttäytyvät pienenä, huonosti varusteltuna ja valtakeskittymien ulkopuolelle jäävänä joukkona. Vaikka lähiajatteluun ja yleisesti globaalien ympäristöriskien hallintaan liittyvät toimenpidevaatimukset vetoavat kohtalaisen suureen väestönosaan, ei tämä ole toistaiseksi merkittävästi vaikuttanut edellä hahmoteltujen rintamien voimasuhteisiin.

Samanlainen kuva piirtyy tarkasteltaessa lähiajattelun asemaa liikuntapolitiikan ja ylipäätään liikuntakulttuurin alueella. Lähiliikunnan asianajajat ovat hajallaan ja altavastaajia liikuntaorganisaatioiden harjoittamassa edunvalvonnassa. Sen sijaan kilpailu-urheilun edunvalvojien eli kilpailujärjestelmien standardit täyttävien suorituspaikkojen perustamista ja ylläpitämistä puolustavien vaikutusvalta on syvälle juurtunut liikuntaorganisaatioiden ja liikuntapoliittisen vallan verkostoihin. Heidän ensisijaisena missiona on turvata kilpaurheilun edellyttämät olosuhteet ja he myös saavat äänensä hyvin kuuluviin julkisten liikuntamäärärahojen käytöstä päätettäessä. Tässähän ei tietenkään ole mitään väärää. Liikuntajärjestöt toteuttavat sitä tehtävää, joka on niiden toiminnan ytimessä.

Lähiliikunnan edistäjä minussa jää miettimään vaikuttamisen keinoja. Tässä yhteydessä tiivistän nämä mietinnät teemoihin, joita olisi mielestäni tärkeä pohtia laajemminkin. Ensinnäkin haluaisin herättää keskustelua lähiliikunnan edistämisen avaintoimijoista ja niistä toimenpiteistä, joiden avulla nämä toimijat voisivat muodostaa vaikutusvaltaisia lähiliikunnan hallintaverkostoja. Miten hajallaan olevien lähiliikunnan edistäjien tulisi liittoutua, jotta he saisivat jalansijaa maankäyttöä ja julkista liikuntapalvelutuotantoa koskevassa päätöksenteossa sekä liikuntaorganisaatioiden olosuhdetyössä?

Toiseksi haluan haastaa pohtimaan vastuun jakamista lähiliikunnan resursoinnissa. Liikuntapoliittisessa päätöksenteossa on käytävä arvokeskustelua julkisten liikuntapaikkapalveluiden painotuksista ja rahoittamisesta. Mutta yhtä lailla on tärkeää, että muilla politiikkalohkoilla ryhdytään määrittämään suhdetta asuinalueiden kehittämiseen ja siihen liittyen muun muassa lähiliikuntapaikkapalveluiden tuottamiseen. Liikuntapäättäjien ja -viranhaltioiden käytössä olevat resurssit eivät riitä monipuolisia virikkeitä eri väestöryhmille tarjoavien lähielinpiirien tuottamiseen. 

Kolmanneksi pitäisin tärkeänä pohtia sitä, miten lähiliikuntapaikoille saataisiin säpinää – siis, miten ihmiset saataisiin käyttämään lähiliikuntapaikkoja ja innostumaan reippailusta asuinympäristössä. En ole lainkaan vakuuttunut edellä mainitun monenlaisia liikunnallisia virikkeitä tarjoavan elinympäristön sekä fyysisesti aktiivisen ja terveellisen elämäntavan välisen kausaalisuhteen olemassaolosta. Kansalaisten laajamittainen aktivointi edellyttää muutakin kuin vain panostuksia olosuhteisiin. Avaintoimijoiden on aktivoiduttava paitsi toiminnan organisoinnissa myös yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, jotta lähiliikunnan edistäminen nousisi korkealle poliittisten päätöksentekijöiden ja muiden liikuntakulttuurin keskeisten organisaatioiden asialistoilla.

Lue muita aiheeseen liittyviä blogeja:

Asuinalueet-ja liikuntalajit

Tulevaisuuden leikki ja liikunta

Lappset Fitness Park